Mitä sinä aiot?

Voi sitä itkua ja hammastenkiristystä joka syntyy, kun huomataan talouskasvuun perustuvan maailmanjärjestyksen loppu. Meidän esi-isämme unelmoivat vaurauden perään, mutta eivät osanneet aavistaa kuinka tylsämielisiksi roboteiksi se ihmisen muuntaa. (Totisesti, paljon on jo robotteja jotka kelpaavat korvaamaan ihmisen. Käydään jopa keskustelua siitä, mitä ihmisen sopii enää tehdä sellaista mihin robotti ei kykenisi, yritetään jopa opettaa puuttuvia taitoja roboteille.) Esi-isiemme itku liittyi haaveeseen ja kaipuuseen paremmasta, meidän itkumme on vasta narinaa mutta kyllä se itkuksi muuttuu. Aivan kuten lapsi itkee: ei lelua josta hän haaveili, vaan lelua jonka hän sai mutta menetti, kahta kauheampi on poru joka syntyy kun kapitalismi nykymuodossaan hiipuu tahi romahtaa. Emme palaa esi-isiemme aikaan, jossa metsät viheriöivät ympärillämme ja kalat hyppivät kirkkaassa purossa. Yhteistä esi-isiemme kanssa on vain puute. Havahdumme siihen että ekosysteemit maapallolla on tuhottu. Elämme myrkyn, ilmansaateiden ja muovin keskellä, jota säestävät eriasteiset luonnonkatastrofit.

Miettiikö joku sitten olisiko 2010-luvulla pitänyt syödä vähemmän lihaa? Ei mieti. Omantunnontuskat vaihtuvat selviytymisviettiin. Vähät resurssit kilpaillaan nopeasti loppuun. Jo lastemme lapset katselevat ihmeissään kuvia vanhasta Maailman Atlaksesta: elikö tuollaisia eläimiä silloin kun te olitte nuoria? Mitä niille tapahtui?

Nyt kun muovijätteet täyttävät meriämme ja luonnonkatastrofit riehuvat (vasta ennakkovaroituksenomaisesti), käydään myös EU-vaalit.

Politiikassa on ollut viime vuosina trendikästä kääntää katse tiukasti kotimaahan päin, jopa niin voimallisesti, ettei muuta maailmaa paljon näy. Polarisoituvat voimat tuntuvat voimallisilta siksi, että ne antavat yhteisyyden tunteen. 1960-luvulta alkanut maaseudun hajoaminen on Suomessa tabu. Suomalaisissa kaupungeissa elää valtava määrä eksyneitä yksilöitä, joita kutsutaan Suomen kansaksi. Suurella osalla on juureton menneisyys. Maaseudun väki, jotka eivät ole halunneet tai voineet muuttaa, ovat kuihtuva vähemmistö. He kärsivät erakoituvien kylien vähenevistä palveluista, aivan kuten kaupunkilaiset yksinäisyydestä. Yhteisöön kuulumattomuus ei ole ihmiselle luontaista, sosiaalisia eläimiä kun ollaan, eikä kapitalismi ole onnistunut vastaamaan tähän haasteeseen. Apuun on rientänyt politiikka, erityisesti populistinen. Yksinkertaiset vastaukset ovat valttia, kun maailma murenee ympärillä. (Vaikka tosiasiassa se on murentunut jo vuosikymmeniä. Nyt siihen vasta havahdutaan. Aivan kuten pian havahdumme tämän ajan seurauksiin.)

Nämä EU-vaalit tuskin muuttavat mitään. On silti sinun vastuullasi olla niistä jotakin mieltä. Minulla ei ole suositella ketään ehdokasta. Moni puhuu ilmastonmuutoksesta (tai vähättelee sitä) ja ihmisarvosta (ja kenelle se ensisijaisesti kuuluu). Mene ja tiedä kuinka moni näihin arvoihin todella uskoo. Monilla ehdokkailla on suu täynnä tavaraa ja huutelee sitä vaalien alla ulos. On helppo toistella suosittuja poliittisia mantroja ja sitten tosipaikan edessä pelätä omia vaikuttamismahdollisuuksiaan. Monien kohtaloksi politiikassa käy henkilökohtainen kähmintä. Tietty määrä valtaa ja rahaa riittää, siihen loppuu kunnianhimo. Toki on myös aitoja maailmanparantajia. Heitä kohtaan ollaan useimmiten skeptisiä ja naureskellaan. "Millä rahalla nuo haavekuvat toteutetaan…" Näille besserwissereille minulla on vain yksi sana sanottavana: kohta ei mitkään maailman rahat riitä korjaamaan aiheutettuja tuhoja.

Maailmanpolitiikan protektionistinen suuntaus heijastelee myös kansalaisiin. On parempi kääntyä sisään päin, pitää huoli omista asioista. Siinä ei sinänsä ole mitään väärää. Ei ainakaan niin kauan kun kantaa vastuun ja hyväksyy seuraukset.

Näissä EU-vaaleissa on pitkälti kysymys juuri tästä: miten pidämme huolen omista asioistamme. Näkökulma siihen mikä on omaa vaihtelee huomattavasti. Uhat ovat silti yhteiset, etupäässä ilmastonmuutos. Poliittiset kahnaukset, henkilökohtainen kähmintä sekä yleinen minnekkään kuulumattomuuden synnyttämä turvattomuuden tunto ei saisi olla esteenä yhteistä vihollista vastaan.

Päätöksentekoa ei voi silti ulkoistaa. Se on liian suuri lahjoitettavaksi Brysseliin tai eduskuntaan. Ensin on selätettävä henkilökohtainen välinpitämättömyys. Se että oma elämä ei liittyisi muitten elämiin ympärillämme. Tämä tarkoittaa omaa suhdettamme toisiin ihmisiin. Yhtälailla se tarkoittaa ihmiskunnan suhdetta muihin eliölajeihin.

Jos maailmanparantaminen ei vetele lukijaa, niin miten olisi ylpeys omasta elämästä? Nyt on ne hetket käsillä kun voi ansaita kannustimia. Haluaako sanoa tulevaisuuden lapsille tehneensä kaiken voitavansa? Äänestikö? Kuluttiko vähemmän? Miten kohteli muita etnisiä ryhmiä?

Söikö vähemmän sitä lihaa?

Viesti on sama kaikille.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu